Onko Suomi hyvin- vai pahoinvointivaltio?

Me-säätiön arvion mukaan Suomessa on 65 941 syrjäytynyttä nuorta. Onko yksinäisyys aikamme epidemia, jonka leviämistä ei voi pysäyttää? Mistä syrjäytyminen yhteiskunnassamme oikein johtuu ja mitä yksittäinen ihminen voi yksinäisyydelle tehdä? Aika paljonkin – jos vaan viitsii. Reetta Rädyn vieraana studiossa on Palveluoperaatio Saappaan toimintaa koordinoiva Ville Viljakainen. Lisäksi jaksossa kuullaan apulaisprofessori Niina Junttilan haastattelu yksinäisyyden yhteiskunnallisista vaikutuksista.

”Olen allerginen syrjäytynyt-sanalle”, kertoo Ville Viljakainen. “Aloin muutama vuosi sitten käyttää siitä sanaa ’ulkopuolisuus’. Alaikäisten kohdalla ei voi puhua syrjäytymisestä, vaan kyllä hänet enemmän tai vähemmän syrjäytetään”.

Viljakainen näkee työssään kiusaamisen ja yksinäisyyden välisen linkin: ”Voi olla, että olet yksinäinen, ja sitten sinusta tehdään outolintu, jota sitten kiusataan vielä enemmän.”

Yksinäisten ensiavussa ei puhuta päälle

Viljakainen koordinoi Suomen evankelisluterilaisen kirkon valtakunnallista Saapas-palveluoperaatiota, jossa jalkaudutaan sinne, missä yksinäisiä nuoria on: kaduilla, festareilla, sosiaalisessa mediassa. Saapas-työssä koulutetut vapaaehtoishenkilöt antavat yksinäisten nuorten päivystävää ensiapua. Sen keskiössä on toisen kuunteleminen, ei omien asioiden päälle puhuminen. ”Kun joku alkaa oikeasti kertomaan jotakin, me ei lähdetä pois, vaan jäädään kuuntelemaan”, kertoo Viljakainen.

”Meidän kanssa saa alkaa juttelemaan, tai saa olla myös juttelematta. Aikuisen nälkä on todellinen, sen näkee kaduilla”, kertoo Viljakainen.

Yksinäisyysministerin salkku Suomeenkin?

Apulaisprofessori Niina Junttilan mukaan yksinäisyydessä on ennen kaikkea kyse omasta ahdistavasta tunteesta, että elämästä puuttuu jotain olennaista.

”Se, miksi sosiaaliset suhteet ovat niin tärkeitä, johtuu ihmisen evoluutiopsykologiasta, jonka mukaan ihmisen perustarpeisiin kuuluvat – ruuan ja juoman lisäksi – muut ihmiset”, kertoo Junttila.

Junttila on työssään tutkinut yksinäisyyttä ja kertoo, että Ruotsissa on oma ministerinsalkku yksinäisyydelle. Rakenteet ovat tärkeitä, mutta yksittäiset ihmiset vieläkin keskeisemmässä asemassa siinä, kuinka kohdata ihmisiä. ”Istua viereen, katsoa silmiin, moikata käytävällä”, listaa hän arjen pieniä tekoja, joiden tuottama hyvänolontunne näkyy aivotutkimuksissa asti.

Viljakaisen mielestä todellisessa hyvinvointiyhteiskunnassa yksinäisyysministeriä ei edes tarvittaisi, vaikka hän on skeptinen sellaisen yhteiskunnan olemassaolosta, jossa ulkopuolisuutta ei olisi lainkaan. Hän peräänkuuluttaa sosiaalisia taitoja.

”Itseäni on alkanut tökkiä se, kun joku tuttavani kysyy minulta että, mitä kuuluu, ja sitten hetken päästä huomaan, että hänellä on vain tämä amerikkalaistyyppinen kysymys. Olen opetellut sitä, että jos kysyn joltakulta, että mitä kuuluu, olen varautunut siihen, että siihen vastaukseen saattaa kulua puolikin tuntia. Se on juurikin sitä kohtaamista”, pohtii Viljakainen.

Anssi Kelan Ilves-kappale toi esiin kipeitä muistoja

Ville Viljakainen ymmärtää yksinäisen surua hyvin. Kun hän kuuli Anssi Kelan Ilves-kappaleen jokin aika sitten, kosketti se häntä niin syvältä, että hän alkoi itkeä. Hän on ollut koulukiusattu, mutta alkoi asiasta puhua vasta 45-vuotiaana. Merkittäväksi käännekohdaksi muotoutui, kun eräs koulututtava pyysi 14-vuotiasta Viljakaista tulemaan seurakunnan lentopalloiltaan.

”En tiennyt lentopallosta mitään. Menin lentopalloiltaan ja siellä nuorisotyönohjaajan sijainen oli ensimmäinen, joka tuli minulle juttelemaan. Se lentopalloilta oli kodin lisäksi ensimmäinen paikka, jossa minua ei kiusattu. Se muutti elämäni. Sellaiset pienet asiat, kuten että joku sanoo: ’Moi! Kiva, kun tulit. Kuka sinä olet?’ saattaa pelastaa jonkun hengen”, sanoo Viljakainen.

Teksti: Helga West

 

 

Julkaistu: 26.4.2018
Tekijät: toimittaja Reetta Räty, erityisnuorisotyön sihteeri Ville Viljakainen, apulaisprofessori Niina Junttila

Osallistu keskusteluun

minunkirkkoni
© Suomen ev.lut.kirkko 2018Evästeet