Kuoleman ammattilaiset

Harva meistä yleensä haluaa ajatella sitä logistiikkaa, mikä vainajan käsittelyyn liittyy. Kukapa kuolemaa haluaisi niin pohtia? Mieluummin muistellaan elämää, sitä ihmistä, jonka jättämää aukkoa rituaaleilla ja muistopuheilla täytetään. Hautausmaiden työntekijät tekevät työnsä huomaamattomina, mustiin pukeutuneina ja yhtä vähäeleisinä kuin kappelin sisustuskin on.

Kun mediassa puhutaan kuolemasta, yhtenä ensimmäisistä ammattikunnista paikalle kutsutaan papisto. Kun pyöveleitä ei enää ole ja kun sotilaatkin mieluummin puolustavat ja suojelevat kuin tappavat, ovat papit keskeisimpiä kuoleman ammattilaisia. Eutanasian eli hyvän kuoleman – kreikan euthanatos – ammattilaisiahan meillä ei ole. Hyvän kuoleman ammattilainen joutuisi Suomessa linnaan. Pappi on näkyvin kuoleman ammattilainen, sillä papin rooli hautajaisissa on perinteisesti yhtä näkyvä kuin arkunkin. Pappien kautta kuolemaa käsitellään, kun muu ei näy. Ne toiset kuoleman ammattilaiset tekevät työnsä huomaamatta, omaisille ja surulle tilaa antaen.

Hautausmaa muuttaa kuolleen ihmisen muistoiksi.

Hautausmailla, joiden ylläpitäminen on laissa edelleen jätetty valtiosta muuten jo vähitellen erotetun kirkon vastuulle, on lopulta varsin maallinen tehtävä. Hautausmaa on kuolleiden lajitoveriemme säilytyspaikka, niin pitkään kun näitä kuolleita nyt halutaankin säilössä pitää. Hautausmaa on loppusijoituspaikka, jonne käytöstä poistunut ihmisen kuori lasketaan odottamaan maatumista tai toista tulemista, kumpi sitten ensin sattuukaan. Se toinen tehtävä ovat muistot. Hautausmaa muuttaa kuolleen ihmisen muistoiksi.

Kuoleman tuotantolaitos

Jopa suurimmat hautausmaat näyttävät rauhallisilta ja hiljaisilta, lähes pystyynkuolleilta puistolta. Todellisuudessa suuremmat hautausmaat ovat vilkkaita tuotantolaitoksia. Ne muuttavat vainajien ruumiita maaksi ja ja surua kaipuuksi, hämmästyttävää vauhtia. Tuotantoprosessin, sillä tuotantoprosessihan se lopulta on, läpi kulkee vuodessa 50000 vainajaa, enimmillään jopa 2000 samalle hautausmaalle. Hautausmaalle saakka kyse on ruumiista, siitä eteenpäin vainajasta, muistoista.

Tuotantoprosessin on sujuttava huomaamatta. Harva meistä yleensä haluaa ajatella sitä logistiikkaa, mikä vainajan käsittelyyn liittyy. Kukapa kuolemaa haluaisi niin pohtia? Mieluummin muistellaan elämää, sitä ihmistä, jonka jättämää aukkoa rituaaleilla ja muistopuheilla täytetään. Hautausmaiden työntekijät tekevät työnsä huomaamattomina, mustiin pukeutuneina ja yhtä vähäeleisinä kuin kappelin sisustuskin on. Asiakkaan eli omaisten ei kuuluisi kiinnittää heihin mitään huomiota, hautausmaan tärkeintä osaamista on tuotantoprosessin piilottaminen.

Illuusio matkan jatkumisesta

Hautausmaa luo illuusiota elämän jatkumisesta ja vainajan rauhallisesta unesta, niin uskoville kuin uskonnottomillekin. Matka jatkuu ilman päähenkilön aktiivista osallistumista. Kaikki sujuu helposti ja vaivattomasti, vaikka juhlakalu lepääkin jo. Ihmisellä on oma paikkansa eläessään. Hänen kuoltuaan on suntion tehtävä ohjata hänet omalle paikalleen odottamaan tulevaa.

Kuoleman ammattilaiset ovat niin huomaamattomia, että kaipuulle jää tilaa.

Kun mietit viimeisiä hautajaisia, joihin osallistuit, kiinnititkö huomiota suntion tai vahtimestarin työhön? Aivan. Ei pitänytkään. Se arkku vain jotenkin oli sillä paikalla, missä sen pitikin olla, mistä seremoniamestarina toimiva pappi sen helposti löysi. Kantoliinat oli asetettu valmiiksi ja kannoitte läheistänne niin sujuvasti, että ette edes huomanneet, miten paljon teitä neuvottiin ja opastettiin. Löysitte oikean haudan tai arkku siirtyi niin arvokkaasti kappelista krematorion puolelle, ettette edes tulleet ajatelleeksi läheisenne olevan matkalla ensin pakastimeen ja sitten uuniin. Kuoleman ammattilaiset ovat niin huomaamattomia, että kaipuulle jää tilaa.

Julkaistu: 23.3.2018
Tekijät: toimittaja Samuli Suonpää

Mitä pidit? Osallistu keskusteluun

minunkirkkoni
© Suomen ev.lut.kirkko 2018Evästeet